Wilma, tuo ohjelma helvetistä.
Ainakin sitä se on meille, joilla on vilkkaat, oppimisvaikeuksista kärsivät lapset.
Itse kutsun wilmaa koululaisen rikosrekisteriksi, sieltä mä vanhemmat voimme lukea, mitä kamaluuksia se meidän kullannuppumme on tänään mennyt tekemään.
90% viesteistä on negatiivisia.
On wilmassa toki hyvääkin, meidän lapset eivät ainakaan lintsaa.
He tietävät heti, että minä näen poissaolon wilmassa.
Sinne on myös helppoa ilmoittaa, jos lapsi on poissa.
Muistatteko silloin, kun itse olitte koulussa ja oli selvää, että jotkut opettajat antoivat numeroita pärstäkertoimen mukaan.
Se oli niin epäreilua.
Nykyään tuon tehtävän hoitaa wilma-viestintä.
Tykkään, en tykkää viestintä.
Nyt joku siellä ajattelee, että meidän Mirja-Liisasta ei ole koskaan mitään viestiä tullut, tuo Outin lapsi taitaa vaan olla kamala.
Niin hän taitaa olla tai sellaisen kuvan ainakin olen wilman kautta saanut.
Kotona meillä asuu teini-ikäinen, ihana, vilkas, huonomuistinen ja urheilullinen poika, jolla on todettu lukemisen vaikeus, vaikea vaikeus.
Vaikeus näkyy kaikissa lukuaineissa ja niitähän koulussa piisaa.
Mietitäänpä miten paljon koulussa pitää lukea.
Aika paljon.
Mietipä sitten sitä, että sinä luet, etkä aina tajua mitä siinä tekstissä nyt oikeastaan sanottiinkaan.
Luet jutun uudestaan, mutta osa tekstistä jää edelleen pimentoon.
Yritäpä sitten tehdä tehtäviä siitä juuri lukemastasi tekstistä.
Mites luulet, että onnistut?
Et kovinkaan hyvin.
Yrität saada apua, mutta aikuisella ei ole aikaa.
Mitäköhän sitä sitten tekisi?
Voisi mennä juomaan, teroittamaan kynää tai vaikka juttelemaan sen kaverin kanssa, joka ei selvästi ole myöskään kiinnostunut tehtävästä.
Onneksi me vanhempina olemme halunneet poikamme pienryhmäluokalle, ihan ekasta luokasta lähtien.
Näin me mahdollistimme hänelle parhaan avun koulussa.
VÄÄRIN!
Työpäiväni jälkeen, olen opettanut lapseni lukemaan, opettanut matematiikkaa, kertonut historiallisista tapahtumista, hinkannut päähäni ilmapalloa ja tutkinut miksi hiukset nousevat pystyyn ja tehnyt kemiallisia kokeita.
Avustajia vähennetään, luokkia yhdistetään.
4.6.2016 minäkin pääsen uudestaan ala-asteelta, luojalle kiitos.
Ala-aste on ollut hiton rankkaa minulle, mitäköhän se sitten on ollut tuolle pojalle.
Me vanhemmat emme hyväksy huonoa käytöstä, emmekä toisten häiritsemistä.
Meillä kotona on asetettu rajat ja niitä noudatetaan.
Yrittääkö teini niitä rajoja rikkoa?
Tietenkin yrittää, onhan hän teini.
Rajat kuitenkin pysyvät ja niistä pidetään kiinni.
Rajat luovat turvallisuutta, tunteen siitä, että välitetään.
On päiviä, jolloin minäkin haluaisin päivähoitoon wilman.
Voisin kirjoitella kaikkea kivaa sinne.
Kyllä, vain kivoja juttuja.
Yleensä positiivisuudella saadaan positiivista aikaiseksi.
"Tänään Maurilla tuli ensimmäisen kerran kakka pottaan, harjoituksia jatketaan."
" Metsäretkellä Maija löysi muurahaisen ja kertoi siitä muille, onneksi kaikki eivät pelänneet muurahaisia."
" Hieno päivä, lautasellinen ruokaa maistui pikkuiselle Tealle. Välipalalla ei jaksanutkaan enää leipää syödä. Taisi olla Tean lempiruokaa tarjolla."
Tai sitten voisin ottaa koulun tyylin käyttöön.
" Mauri ei neuvoista huolimatta ole saanut kakkaa tulemaan pottaan. Voisitteko keskustella Maurin kanssa asiasta."
" Metsäretkellä Maija löysi muurahaisen ja pelotteli sillä muita lapsia. Lopulta takavarikoimme muurahaisen."
" Tealle ei ruoka maistu. Olisi hyvä neuvolassa keskustella mahdollisuudesta käydä ravintoterapeutilla."
Eikö olekin huima ero?
Tätä kirjoittaessani tajuan, että ongelma ei olekaan wilma, vaan se ihminen joka sitä wilmaa käyttää.
Mihin on kadonnut se usko lapsiin, se, että kaikissa lapsissa on meidän tulevaisuus?
Vai onko se vain joidenkin lapsien etuoikeus?
Milloin myös koulunkäynnistä on tullut näin raskasta meille vanhemmille?
Edelleen olen onnellinen, että koulut loppuvat viikon päästä lauantaina.
Saan olla pari kuukautta ilman wilmaan tulevia viestejä.
Toivottavasti tuo poika ei enää loman jälkeen halua hauskuuttaa kavereitaan väärään aikaan, osaisi pysyä paikallaan, vaikka ei mistään mitään ymmärtäisikään ja kuin ihmeen kautta, lukemisen vaikeus parantuisi kokonaan pois.
Miksi sitten kirjoitan tätä postausta?
Ehkä siksi, että minä uskon, että lapsistani tulee vielä jotain.
Minä jatkan, töiden jälkeen, lapseni opettamista, vaikka en yhtään jaksaisi.
Minä vakaasti uskon, että jokaisena koulupäivänä, päivässä on enemmän hyvää kuin pahaa.
Minä edelleen käyn jokaikisen wilma viestin läpi lapseni kanssa ja yritän olla näyttämättä turhautumistani.
Eilen en siinä onnistunut.
Minä itkin, itkin yhdessä lapsen kanssa.
Kirjoitan tätä sitä varten, että saan tämän kaiken pahanmielen ulos.
Enkä siellä jossain on toinen äiti tai isä, joka on myös väsynyt jatkuviin viesteihin ja jatkuviin taisteluihin koulunkäynnin kanssa.
Ehkä tätä lukee joku opettaja, joka tänään päättää laittaa positiivisen viestin jollekin lapselle, joka saa niitä positiivisia kokemuksia aivan liian harvoin.
Se viesti todennäköisesti merkkaa älyttömän paljon lapsen perheelle.
Meille kerran viikossa tuleva viesti liikunnan opettajalta on puhdasta kultaa.
Tiedän miten rankkaa opetustyö on.
Tiedän, että kaikkea työtä haluaa tehdä rauhassa.
Tiedän senkin, että meidän lapsi on haastava.
Yritetään kuitenkin jaksaa vielä viikko.
