Mietteitä monenmoisia

Olen kirjoittanut blogia nyt päälle kolme vuotta.

Monille alusta asti mukana olleille, jopa meidän perhe on tullut "tutuksi".

Perheeni kanssa olemme linjanneet asiat, mitä voin blogiin laittaa ja mitkä asiat pidetään ominamme.
Aika avoimesti täällä saan asioitani kirjoitella.

Lapsien kuvia julkaisen vain, jos olen kysynyt lapseltani luvan tähän.

Miehestä saa kuvia kuulemma laittaa vaikka joka postaukseen (heh, ei tiedä mitä on mennyt lupaamaan)!

Blogiin on nyt pienessä ajassa tullut kivasti lisää lukijoita ja ajattelinkin tehdä esittelyn itsestäni, blogistani ja vähän myös perheestäni.

Nimeni on siis Outi ja olen 41v. (vähän missimäinen aloitus)

Olen ammatiltani lähihoitaja ja erikoistunut lapsiin ja nuoriin.

Aloitin bloggaamisen isäni kuoleman jälkeen.

Tarvitsin paikan, minne laittaa muistiin kaikki tekeleeni.

Lähes maanisesti askartelin, tuunailin ja virkkasin tuolloin.

Huomasin, että kun keskityn tekemään jotain, sain samalla päästää irti surusta ja ikävistä ajatuksista.

Blogin aloituksessa auttoi oma tytär, joka silloin vielä piti omaakin blogia.

Ilman häntä en varmasti olisi mitään osannut tehdä.

Tytär lopetti oman bloginsa, mutta mamma jäi vielä tänne someen heilumaan.

Blogissani on asioita laidasta laitaan.

Uusimpana innostuksena kosmetiikka ja muoti.

Aiemmin minusta näki kuvia täällä blogissa muutaman kerran vuodessa, mutta nykyään ilmestyy blogiin kuvia minusta huomattavasti useammin.

Viimeisin vaatepostaukseni olikin oikea hitti!

Kirjoitan keskimäärin 16 postausta kuukaudessa, joista 2-3 on tuote-esittelyjä ja loput jotain aivan muuta.

Aluksi kirjoittelin vain tekemistäni tuunauksista, mutta vähitellen mielenkiinnon kohteet ovat lisääntyneet.
Totuushan on, että vaikka omaankin varsin vilkkaan mielikuvituksen ja selailen Pinterestiakin silmät solmussa, niin kyllä ne tuunausideat hetkittäin loppuu.

(Avon Life yhdessä Kenzo Takadan kanssa. Ihana kukkaistuoksu naisille.)

Toivottavasti pysytte menossa mukana, vaikka sinkoilenkin aiheesta toiseen.

Mieheni tapasin vuonna 1991 joulukuun lopussa.
Olin viikkoa aiemmin vannonut ystävälleni Marjolle, että minä en koskaan ala olemaan yhdenkään ulkomaalaisen kanssa.
Vannomatta paras!
Mieheni hurmasi minut mahtavalla huumorintajullaan ja komealla ulkonäöllään.
En ole katunut päivääkään, vaikka onhan näihin lähes 25 vuoteen mahtunut niitä alamäkiäkin.
Tämä mies tukee minua aina, hänen mielestään kaikki mitä teen on huippuhienoa.
Hänen seurassaa tunnen olevani täydellinen nainen, kaunis ja haluttava!
Olen edelleen hurjan rakastunut mieheeni.
Tarkastin mieheltä ja tunne on kuulemma molemminpuolista <3

Meillä on kaksi lasta, vuonna 1998 syntynyt tytär ja 2003 syntynyt poika.
Luulimme jo, että emme saa lapsia, mutta sitten tulikin yllätys.
Ihana tyttäremme.
Ulkonäkö on peritty isältä ja luonne minulta.
Niin kovin kaunis ja niin kovin rakas meille, ihana Mariam <3

Kalevalan päivänä 2003 syntyi meidän poikamme.
Vaikka Väinö olisikin päivän mukaan ollut hänelle oiva nimi, päätettiin kuitenkin pojalle antaa Marokon ukin nimi Mohammed.
Mohammedissa on muutenkin paljon ukin näköä, mutta muuten taas on kuin isukkinsa.
Ihana poika, vallaton vintiö, joka on opettanut meidät ottamaan rennommin ja elämään hetkessä.
Pelkkää rakkautta <3

Tällainen on meidän perhe ja kovin olen tästä perheestä onnellinen.
Olen myös hurjan onnellinen siitä, miten moni on tänne blogiini löytänyt.
Syyskuu oli blogissani aivan huippu.
Kirjoittamani WILMA POSTAUS on kerännyt lukijoita ennätysmäärän.
Asia on selvästi puhuttanut monia.
Asiasta ollaan oltu kanssani samaa mieltä ja eri mieltä.
Aivan mahtavia kommentteja olen saanut postaukseen ja niihin kaikkiin olen mielestäni vastannut.

Pahoitimpa jopa mieleni yhdestä anonyymin (yllätys, yllätys) kommentista.
Kommentoijan selkeä tarkoitus oli vain saada minut surulliseksi ja iskeä juuri niihin asioihin, jotka eniten minua satuttaisivat.
Minun ulkonäköni arvostelu ei sinällään haittaa, mutta en nähnyt siinä mitään yhteyttä Wilmaan.
Se, että minua tullaan haukkumaan huonoksi kasvattajaksi onkin sitten asia erikseen.
Sitä kommenttia lukiessa yhä uudestaan ja uudestaan, en enää ollutkaan surullinen itseni takia.
Olin surullinen anonyymin takia.
Onko hänellä omia lapsia?
Millainen on ihminen joka tarkoituksella satuttaa toisia?
Tulin myös siihen lopputulokseen, että kirjoittaja ei tunne minua henkilökohtaisesta, koska jos tuntisi, hän ei voisi kirjoittaa minusta näin ikävään sävyyn.

Tämä kai on se asia mitä bloggaaja joutuu kohtaamaan silloin tällöin.
Onneksi todella harvoin kuitenkin.
Yleensä kommentit ovat aivan ihania ja kannustavia.
Kiitos näistä kommenteista kuuluu teille <3

Huh, tulipas pitkä postaus.
Toivottavasti, ette nukahtaneet kesken kaiken.

Aivan ihanaa viikonloppua teille, olette hurjan tärkeitä minulle <3