Uskallanko puhua työstäni negatiivisesti?

On jonkinlainen tabu ollut puhua lastenhoitajan työstä negatiivisesti.

Heti hyökätään kimppuun ja syytellään työuupumuksesta, tai siitä, että mene sitten muualle töihin!

Miksi en saisi avata epäkohtia omasta työstäni?

Miksi en saisi joskus olla tyytymätön päivääni?

Onko oikeasti niin, että kun teen hoitajan töitä, olen kutsumusammatissa ja siksi en saa puhua työstä mitään pahaa?

Sen verran pohjatietoa teille minun työstäni, että työskentelen ryhmäperhepäiväkodissa.

Meitä on 3 hoitajaa ja max 12 lasta.

Lasten iät vaihtelevat 10 kuukauden ja 6 vuoden välillä.

Meidän tilat ovat kodinomaiset ja työhömme kuuluukin myös aamupuuron keitto, sekä välipalojen valmiiksi laittaminen sekä vuodevaatteiden vaihto ja pesu.

Lämmin ruoka tulee läheltä, erään koulun keittiöstä.

Ryhmis on auki klo: 7.30-16.30.

Ryhmäperhepäiväkodeissa ei ole lastentarhanopettajia, koska ryhmis on perhepäivähoitoa.

Opettajan puuttuminen ei kuitenkaan poista kaikkia niitä töitä, joita myös opettajat tekevät päiväkodeissa, tosin meillä ne tehdään vain 12 lapselle.

Teemme lapsille varhaiskasvatussuunnitelmat, ryhmälle oman suunnitelman ja mietimme tarkkaan, että toimintamme tapahtuu kaupungin asettamien lakien- ja säännösten mukaan.

Lisäksi minun työhöni kuuluu työvuorojen laatiminen kolmelle henkilölle ja hoidan muutenkin ryhmiksen juoksevat paperityöt, kuten kuukausisuunnitelman teon ja tilausten hoitamisen.

Tykkään paperihommista ja yhdessä työkavereiden kanssa olemme sopineet, että minä hoidan nämä hommat.

Eikä tässä vielä kaikki, ryhmällä pitää olla kehittämiskohde, joka ensin suunnitellaan, sitten toteutetaan ja vielä arvioidaan tietyillä kaavakkeilla.

Retkille lähtiessä pitää tehdä retkisuunnitelma ja ruoatkin pitää viikottain tilata.
Viikossa kuuluisi ollat työtunteja alle 39, mutta meilläpä niitä on ainakin 42h.
Ylityöt saat vapaina, ainakin melkein kaikki.
Suunnitteluaikaa ei ole, koska välillä ei ole edes taukoa työpäivän aikana.
Toki olisi mahdollista luvalla saada iltapalaveriaikaa, mutta totuus on, että ei meistä kukaan pysyisi hereillä siellä palaverissa, saati sitten, että saataisiin jotain viisaita päätöksiä tehtyä.
Ryhmiksissä on myös muutama muu epäkohta.
Työ alkaa samaan aikaan kun lapset tulevat hoitoon ja siinä kun juokset ovelle ja takaisin, pitäisi sitä puuroakin keittää.
Totuus on se, että jokaisessa ryhmiksessä hoitaja tulee aiemmin töihin, että ehtii laittaa sen puuron hautumaan ennen kuin lapset tulevat hoitoon ja tästä ajasta ei hoitajalle makseta palkkaa.
Työaikasi loppuu myös samaan aikaan kun ryhmis sulkee ovet.
Totuus on se, että käyt tilat vielä läpi, palautat puhelimen sisälle (tai unohdat sen taskuusi, niin kuin minä), suljet valot ja lukitset ovet.
Entäpä, jos lapsi tullaan hakemaan vasta pari minuuttia ennen sulkemisaikaa?
Sanotaanko silloin vanhemmille, että sorry, en nyt ehdi kertoa sinun lapsesi päivästä, kun työaikani loppuu!
Kun olet kaikki nämä hommat tehnyt, kello onkin jo reippaasti yli sen oman työajan.

Nämä mietteet lähtivät liikenteeseen, kun kirjoitin omalle facebook sivulleni päivityksen, jossa itselleni sarkastiseen tyyliin ruodin työtäni.
Saatoin mainita kuulonalentuman ja runsaan tarjonnan tartuntataudeista, mutta kyllä siinä kuulsi se sarkastisuus selvästi läpi.
Sain heti viestejä, että vaihda työtä ja selityksiä miksi kannattaisi vaihtaa tai minne.
Jos kaikille on niin hyvä olla omissa työpaikoissaan, niin miksi sitten niin moni alalla oleva ihminen, niin opettaja kuin hoitajakin miettii alan vaihtoa kokonaan.
Se, että valitamme välillä työmme epäkohdista, ei poista sitä tosiasiaa, että minä ainakin tykkään tehdä töitä lasten kanssa.
En usko, että kukaan tekee sellaista työtä, jossa jokainen päivä olisi aivan ihanaa, eikä koskaan ketuttaisi.
Lasten kanssa on joka päivä hauskaa ja välillä saa nauraa ihan vedet silmissä, kuten viime perjantain iltapäiväulkoilussa.

"Iltapäiväulkoilussa kaksi lasta halusi laittaa mulle kampauksia. Hiuksia käänneltiin ja pörröteltiin. Sitten toinen lapsista toteaa : Kuule, sun päähän pitää laittaa vähän hiekkaa, öljyä ja pullo rommia"

Minusta kaikille, kutsumusammatissa tai ei, on oikeus välillä olla tyytymättömiä työhönsä ja täytyy olla oikeus puhua siitä ääneen tai kirjoittaa siitä.
En ole työhöni väsynyt, mutta olen väsynyt tilanteeseen, jossa työtäni ei arvosteta, jossa saan liian vähän palkkaa työmäärään nähden ja jossa työntekijän mielipiteillä ei juurikaan ole merkitystä päätöksiä tehdessä.

Eräs äiti puki tämän hyvin sanoiksi:
 Miten ennen lapsia hoidettiin ns. tarhoissa? Silloin ei ollut burn out kenties niin yleistä kuin nyt? Johtuikohan siitä, että nykyään on niin älyttömästi vaatimuksia että ei voida vaan olla lasten kanssa? Pitää kasvattaa ja opettaa ja olla suunnitelmat kaikkeen? Ja byrokratia lisääntynyt ihan hulluna? 
Minusta esim. kaksivuotias kaipaa eniten hoivaa, lohtua, leikkiä, unta, ruokaa ja ns. kuria mikä ok ja mikä ei. Hmm...
Vanhempana olen toki tyytyväinen että tekevät ziljoonaa kasvattavaa juttua siellä, mutta mietin hoitajien kannalta. Missä on rentoilu ja yhdessäolo ilman yhtään mitään suunnitelmaa?

Olen puhunut ja mieli on heti parempi :)
Ihanaa tiistaita teille kaikille!