Itsetunnosta ja sen puutteesta

 

Minä olen tämän vuoden aikana saanut monta kommenttia siitä,  miten olen niin sinut itseni kanssa ja miten minulla on niin hyvä itsetunto.

Ajattelinkin avata vähän omia tuntojani tästä asiasta, koska voi miten väärässä te olettekaan!

Tiedän, että moni tietää tämän tunteen.

Kun sinun painosi on ainoa asia mikä sinusta muistetaan tai josta aina muistutetaan. 

Kun kuuntelet ulkonäköösi liittyviä kommentteja esiteinistä pitkällä aikuisuuteen (edelleen välillä vieläkin), on selvää, että se vaikuttaa sekä mieleen ja erityisesti itsetuntoon.

Kun katselen teiniaikaisia kuvia, en todellakaan ollut iso.

Nykyään minua olisi kutsuttu kurvikkaaksi, mutta tuolloin olin vain läski.

Läski ei kelvannut kuin muutamille ja mielummin niistäkin säädöistä oltiin hiljaa.

Muistan aina miten kuulin yksissä kotibileissä, kun minusta puhuttiin pahaa....luultiin etten kuule.

"Se on läski, eikä siinä mitään, mutta kun se on vielä rumakin!"

Minusta tuntuu, että koko teini-iän ja aikuisuuden olen hakenut jonkinlaista hyväksyntää toisilta ihmisiltä, että minut nähtäisiin muunakin kuin sinä ryhmän lihavimpana jäsenenä.

Ehkä juuri näistä syistä kehitin itselleni hullun huumorintajun.

Huumorin avulla olen selvinnyt erilaisista tilanteista elämässäni.

Nyt voin olla sen lihavan sijasta myös hauska.

Eikös se sanontakin mene niin, että lihavat ovat leppoisia.

Nyt joku siellä miettii, että mitä se läski siellä valittaa, tee itsellesi jotain!

Kysepä ei olekaan tästä, vaan siitä, miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella.

Olen niin iloinen, että body positivity eli kehopositiivisuus on ollut näkyvänä viimeisinä vuosina.

Tarkoitus ei ole ihanoida meitä isokokoisia ihmisiä, vaan antaa kaikenlaisten kroppien olla sellaisia kuin ovat, ilman, että tarvitsee kuunnella arvosteluja toisilta ihmisiltä.

Äitinä olen hurjan onnellinen, että olen onnistunut opettamaan lapsilleni sen, että toisten kokoa ei koskaan arvostella, ei vaikka mikä olisi!

Ei sitä, että joku on suuri, eikä sitäkään, että joku on pieni.

Meillä kaikilla on varmasti kohtia kehossamme, joista tunnemme epävarmuutta.

Juurikin siksi ei sovi arvostella toisten ulkonäköä, kehuja toki saa antaa.

Kehuihin liittyen kerronkin teille tapauksen, joka sattui päälle viikko sitten.

Olin töissä ja käväisin asioita hoitamassa koulun puolella.

Istuin käytävällä odottamassa vuoroani ja minulle täysin tuntematon tyttö pysähtyi viereeni.

Hän katsoi minua ja sanoi: Sinä näytät hienolta, sinulla on hienot hiukset.

Hetkeksi häkellyin, mutta sain sönkötettyä, että kiitos paljon.

Tyttö lähti hyppelemään ja huikkasi olkansa yli, että ole hyvä.

Hän ei tiennytkään, miten juuri siinä hetkessä hänen sanansa toivat iloa minulle.

Monesti minulle on myös sanottu, että voi miten ihanasti puhut aina miehestäsi.

Te ette tiedäkään, millaisen työn Rachid on tehnyt kanssani.

Hän kokosi minut paloista, olin oikeasti tosi rikkinäinen.

Minusta oli uskomatonta, että joku näki minut kauniina, eikä kaikonnut nähtyään masumakkarani.

Joka edelleen ottaa kasvoni käsiinsä ja suukottaa minua samalla tavalla kuin silloin nuorena teki.

Joka ei niinkään puhu rakkaudesta, mutta tekee asioita, joita vain rakastunut ihminen toiselle tekee.

Rachid on minun kotini, turvallinen syli, johon voin aina käpertyä, makkaroineni ja kaksoisleukoinenikin.

Kotona olen aina sellainen ihminen, joka haluaisin olla muuallakin.

Ehkä olen saanut kuviini ja tekstiini sellaisen tunteen mukaan, että olen aina sinut itseni kanssa.

No nyt tiedätte totuuden!

Muistetaan vaan olla armollisia ja ystävällisiä toisillemme, eikös niin?!

Mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua teille kaikille <3